Headspace

Mieliala: Apea, hetkittäin yllättynyt
n/p: ilmastoinnin humina, päänsisäinen kaaos

Äärimmäisen harvoin on kohdallani käynyt niin, että törmäisin kutakuinkin mielekkääseen Suomen poliittiseen historiaan liittyvään kirjoitteluun oikeastaan missään. Panu onnistui siis tänään yllättämään kohtuullisen rankasti monin paikoin varsin osuvalla kirjoituksellaan. Kävi nimittäin niin, että tuossa jokunen hetki sitten otin läheisen ihmisen kanssa kohtuullisen rankasti yhteen näistä kysymyksistä.

Minä tulkitsen suomalaista historiaa työväenliikkeen suullisen perinnön ja virallisen historian kirjoituksen välimaastossa. Tunnen usein kansallismielisiä tunteita, toisaalta en voi unohtaa sitä historiaa, jonka olen perheen ja tuttavapiirin keskuudessa oppinut. Väite, joka erityisen helposti saa sapen kuohahtelemaan yli äyräidensä on suomalaisen vasemmiston leimaaminen isänmaata Neukkulaan liittäneiksi pettureiksi ja tätä kautta kansalaissodan tulkinta jonkinlaiseksi vapaus-sodaksi, jossa Suomi urheasti taisteli itselleen itsenäisyyden.

Vaikka ensin valkoinen alkuperäinen ja myöhempi porvarillinen historian (uudelleen)kirjoitus ovat mielellään tämän unohtaneet, niin sekä työväenliikkeen oma kirjallinen ja suullinen perinne, että se historia mitä ainakin omassa peruskoulussani opetettiin ovat varsin kiistattomasti huomioineet järjestäytyneen työväenliikkeen merkityksen kansallisen heräämisemme ja sodan ulkopuolisen itsenäisyystaistelumme yhteydessä. Tämä aikana ennen Venäjän vallankumouksia kansakuntamme vielä kuuluessa suuriruhtinaskuntana keisarikuntaan. Työväenliike, järjestäytyi erityisesti vastustamaan venäläistämistä, pienen kansakunnan yhtenä monista kohtaamaa Pan-slavistista agressiota. Työväen järjestyskaartit olivat osa tuota tilannetta, västön yritys pitää yllä järjellistä yhteiskuntaa kaoottisessa tilanteessa, yleislakon melskeessä, esivallan kaaduttua.

Venäjän tilanteen heilahdellessa suomalaiset tahot suhtautuivat siihen vaihtelevasti. Suomessa oli merkittäviä piirejä, joille keisarivallan puitteet olivat ennen venäläistämistoimia olleet varsin miellyttäviä. Ylemmät yhteiskuntaluokat nauttivat huomattavia etuja ja senaatin porvarilliset piirit vetosivat mielellään keisariin ja tämän hallintoon, kun haluttiin torpata vaatimuksia yhteiskunnallisista uudistuksista. Venäläistäminen teki kuitenkin häijyä kaikille ja niinpä voidaan sanoa, että kansakuntamme oli varsin yhtenäinen vastustaessaan tätä toimintaa. Ensimmäisen vallankumouksen jälkeen suhtautuminen Kerenskyn porvarillisen hallituksen johtamaan Venäjään kuulumiseen jakautui selvästi. Maan ylemmät yhteiskuntaluokat pitivät tätä varsin suotavana, Kerensky tarjosi mahdollisuuksia Suomen senhetkisen yhteiskuntajärjestyksen turvaamiselle, itsenäistyminen taas olisi vienyt etuoikeutetuilta Venäjän armeijan tuen. Bolshevikki-vallankumous käänsi jossain määrin tilanteen päälaelleen, porvareilla oli kiire irtautua Neuvostojen valtiosta, työväenluokkka empi joskin päätyi varsin nopeasti itsenäisyyden kannalle.

Neuvostoliitto ei vastustanut Suomen itsenäisyyttä, ilmeisesti Leninilläkin oli vielä jonkin verran idealismiaan jäljellä, sillä kaverin kerrotaan tokaisseen päätöstä ihmettelevälle “Suomen proletariaatti liittyy Neuvostoliittoon, kun on siihen itse valmis”

Suomalainen työväenliike ei ole koskaan ollut tähän valmis. Suomen sisällis sota oteltiin suomalaisesta yhteiskuntajärjestyksestä, ei siitä pitäisikö tämänkin maan liittyä erääseen liittoon neuvostotasavaltana. Pää-asiassa syynä sotaan on punaisella puolella pidetty yhteiskuntajärjestystä, joka perustui Marxilaisittain ilmaistuna yhteiskunnassa heikommassa asemassa oleviin kohdistuvaan riistoon, joka oli laajudeltaan huomattavaa ja laadultaan törkeää. Tilattoman ja pääomaa omistamattoman väestönosan asema, kun oli kehittynyt kestämättömäksi, liittyen niin arvojen jyrkkenemiseen kuin puun hinnan heilahteluunkin. Punaisemmasta historiankirjoituksesta löytyy laajempaa analyysiä sodan syistä, luokkaluonteesta sekä välttämättömyydestä (Viimeinen on varsin liikuttavaa puolustelua, johon täytynee palata myöhempänä ajan kohtana), tästä taustoituksesta kiinostuneille voin suosistella Tuure Lehénin kirjaa Punaisten ja Valkoisten sota, josta ensimmäinen vajaa puolikas on omistettu näille sodan taustoille. Punaiset, jotka liikkeenä olivat järjestäytyneet ajamaan Suomen asiaa, eivät siis ainakaan omiensa muistelojen mukaan tahtoneet liittyä neuvostoliittoon.

Sama piirre jatkui meikäläisessä työväenliikkeessä varsin pitkään. Tokihan silloisiinkin toimijoihin mahtui kaiken maailman Otto-Willejä ja terijokelaisia, mutta noin pääosiltaan suomalaiset halusivat suomalaisina pysyäkin. Talvisodan ihmeestä on puhuttu paljon, ja sietää puhuakin kun muistetaan millaista herkeämätöntä vainoa vasemmisto oli saanut aina siihen asti kokea. Toisinajattelijoiden vainoa pidettiin tuolloin tehokkaana keinona yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseen. On todellinen ihme, etteivät nämä paljon kärsineet ottaneet kiinni Talvisodassa tarjoutuneesta mahdollisuudesta antaa takaisin, syrjäyttää sortonsa ja luoda neuvostojen Suomi. Kansallistunto oli siis heidänkin keskuudessaan vahva.

Talvisota, siis yhdisti kansaa ja vasemmistolaistenkin sorto taisi hetkeksi vähentyä. Sorto yltyi uudestaan jatko-sodan alla, kun Suomea valmisteltiin hyökkäys sotaansa. Pasifisti sosialistit, rauhan aatteen kannattajat luokiteltiin aivan yhtä vaarallisiksi, kuin kommunistitkin ja leireillehän se tie vei. Kun on kuunnellut aikalaisten tarinoita, on jälleen ihmeteltävä sitä että nämä sorretut eivät käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja tehneet stalinistista “proletariaatin spontaania vallankumousta”, lieneekö sitten käynyt niin että neuvostoliiton realiteetit olivat näille toimijoille jo tutut vai vetikö kansallisuusaate jälleen pidemmän korren, mutta vallankumousta ei tapahtunut ja Suomessa kehittyi oma omalaatuinen järjestelmänsä kahden maailman rajalla. Ideologinen tappelu vasemman ja oikean välillä synnytti uudistuksia, joita näin jälkeenpäin voinee sanoa kehitykseksikin.

Paljon on vettä virannut Vantaassa tuona aikana, ja monenlaista vipeltäjää on suomalaisessakin vasemmistossa heilunut. On turha tänä päivänä väittää etteikö itsenäisyyteen kintaalla viitannutta kommunistiainesta olisi ollut, olihan niitä Taistolaisina tunnettu joukko porvariston lapsia, kapinoimassa vanhempiaan vastaan. Nämä kaverit marssivat reippaasti Tehtaankadulle, kertomaan olevansa heti käytettävissä, jos Suomessa ryhdyttäisiin tekemään hallinnon vaihtoa. Sittemin pääsivät valta-asemiin ilmankin ja katsos kummaa kyllähän siitä itsenäisyydestäkin päästiin pitkälti irti. Neuvostoliittoa ei enää ole, mutta EUsta voi tulla hyvä korvike. Komissio johtaa itsevaltaisesti ja vähitellen EUn kautta ollaan saamassa läpi sellainen valvontalainsäädäntö, että Valtiollisen Turvallisuuden Komissiokin, olisi siitä voinut ylpeillä. Mitä suomalaisista sosialisteista on jäljellä on varsin rumaa katseltavaa, pääpuoluetta johtavan ekonomin ilmoitettua, ettei puolueella ole enää mitään aatteita.

Kirjoitin tämän kirjoittaakseni, käsitelläkseni mielipahaa, koska kolmentoista vuotias poika itkeskeli lukiessaan erään Nestori Parkkarin omaelämänkerrallista Suomalaisessa keskitysleirissä kirjaa, niteestä joka oli omistettu leiritoverille, koska lupasin etten unohda, koska olen niin paljon yrittänyt oppia, koska edes jonkun on tämäkin versio muistettava.