Headspace

Found some theory base for my Pro Gradu. It is a bit dubious article that discusses the change in the information retrieval paradigm going on. At least there is some theory that I can use in arguing the program made and study under work. The theory argues that there is a big change going on in the ir as we are moving from information processing into information interaction. This is a good base to build the study from and reflect against.

This was brilliant. Occasionaly some people just write great articles, even of this subject.

This was funny.

Found that one rpg writer, a brilliant one at that, also keeps a blog.

Found some DVDs lately, Anttila had a while back that Alias Season 1 or 2 at 15 eb sale wich ran out of stock, then they restocked from somewhere and some time ago I got my season 2, promptly bought it. Later in Gigantti found G.I. Jane, let’s say I got it as studymaterial on nasty military training. Viggo Mortensen was great as a training Master Chief and the movie gave great emotional moves to use in rpgs, especially that I have yet another OCS located game going. Also extended our collectiong of musicals with Some like it hot. All of the Gigantti DVD-binge started on Sin City - special box at very reasonable price. I love the graphic novels and the movie wasn’t bad when seen in the theater. Mr. Block warned that this special cut doesn’t work as well as a movie than the original theater version, but I still wanted it. M didn’t object

Heguli who is our office Jukebox opeartor, had found a collection of Spanish Guitar, ie. latino and flamenco style guitar instrumentals that I’ve been listening lately. Now playing though is Johny Cash, guess inspired by the movie.

I’ve found a new crafts project. I’m currently studying technique and patterns of Elizabethan yarn covered buttons. Picking up new stuff seems to happen more and more these days.

This morning I found new muscles. This seems to relate to last night that we spent with a nice family, um sporting, would you believe.

Now I’d need to find a way to solve a social problem, but before everything else I’d need to find the vision and motivation to design by code the next thing I’m currently working on…

Ok, I get read in intresting places, but it creates vexing sort of puzlement.

Who is the recurring entry from Cyprus? Who is it in Karhukopio, you seem to come through Murre? I’d also like to know who is reading this from Pietarsaari and who reads me from Central Ostrobothnia Polytechnic / CSC-Tieteellinen laskenta Oy?

Aussies I know, and the States-entries I’ve figured out. Nice to see returning entries, but it puzzles me who you guys are. I know that on the Johari/nohari I accepted anonymousness, but then again when I thought I had figured out the first anon, it turned out it wasn’t her, good points but who made them?

and !? and who ?????

---

Feel free to remain anons if you like but I am curious. Blogging seems to raise intresting questions every once in a while.

Seuraava kirjoitus on kuljeskellut luonnoksena jo jonkin aikaa, pienen hiomisen jälkeen tekstin saatua alkuperäisestä merkittävästi poikkeavan sävyn, kohtaloa, hypoteettista pilkkaa ja itsekritiikkiä uhmaten heitän sen teidän kiusaksenne, jos tunnette jotain jota britti kuvailisi sanoilla embarrassment by affiliation, syyttäkää itseänne teitä varoitettiin.

---

Rakkaat, Läheiset, Ystäväiset

Erinäisistä syistä ystävyyteen liittyviä kysymyksiä on tullut pohdittua viimeaikoina (lue: viimeisen vuoden sisään) hieman tavallista enemmän. Siis näitä aika tavallisia kysymyksiä, mikä oikeastaan on ystävä? Mitä on ystävyys? Miten ystävyys toimii? Miksi joku on ystävä ja niin edelleen.

Keväällä tulee kuluneeksi viisi vuotta muutosta Tampereelle. Muutos oli aika iso. Muutto toiseen kaupunkiin, jossa ei alunperin tuntenut kovinkaan paljon ihmisiä pisti omalta osaltaankin sosiaalisia kuvioitakin jossain määrin uuteen uskoon. On ollut aikoja, jolloin menetykset tuntuivat varsin isolta. Perheeni, jossa perhesuhteet ovat aina olleet aika läheisiä jäi Helsinkiin, ennen muuttoa isovanhempien luokse pystyi kotoa kävelemään viidessä minuutissa, nyt isovanhempien moikkaaminen tarkoitaa parin tunnin automatkaa suuntaansa ja melkoista järjestelyä aikataulujen suhteen. Helsinkiin jäi myös iso joukko ihmisiä, joiden kanssa aikanaan tuli vietettyä merkittäviäkin osia vapaa-ajasta. Surin useampaankin kertaan sitä, että näiden ihmisten kanssa (ystävyys)suhteiden hoito, muuttui luonteeltaan aivan toisenlaiseksi asiaksi, kuin mitä se aikaisemmin oli.

Onneksi välillä voi olla väärässäkin. En voi oikeasti sanoa menettäneeni ystäviä elämänmuutoksen mukana, ihmiset ovat edelleen olemassa eikä ystävyys ole kadonnut mihinkään. Vanhoihin ystäviin yhteydet ovat säilyneet puhelimen ja erilaisten harrastusten kautta. Helsinkiläisiä ystäviä on näkynyt Tampereella enemmän kuin millään kohtuudella olisi voinut olettaa, me olemme onnistuneet kohtuullisen hyvin tapaamaan ihmisiä Helsingissä ja monia voi tavata eri merkeissä eri puolilla Suomea. Tampereella olen saanut uusia ystäviä, paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut uskoa. Osittain omien, osittain puolison ja osittain yhteisten piirien kautta.

Aivan viimeaikoina asiaa pohtiessani, olen tullut siihen tulokseen että minulle ystävä on henkilö,

jonka iloista haluaa iloita
jonka pettymyksiä haluaa lievittää
joka jakaa omat ilot ja surut
jonka kanssa voi jakaa myös joitain itselle mielenkiintoisia ja mielekkäitä asioita
joka on valmis jakamaan itselleen merkityksellisä asioita kanssani

Tällaisten ihmisten kanssa on mukava viettää aikaa, kenen kanssa mitenkin. Ajan viettämisen tapa on aina tapauskohtaista, toisen kanssa on mukava puuhata yhtä ja toisen toista. On ystäviä joiden kanssa puhutaan ylioipistopolitiikkaa ja ystäviä joiden kanssa puhutaan messiaanisen tietokonepelin suunittelusta, kolmansien kanssa jostain aivan muusta. Toiset jakavat lapsiinsa liittyviä asioita, toisten kanssa puhutaan parisuhteista. Elämän jakaminen ja pohdiskelu yhdessä on olennaista.

Ystävien ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä keskenään, toisen mielipiteitä on kuitenkin syytä kunnioittaa. Olen vuosien varrella onnistunut saamaan ystäviä joilla on hyvin erilaisia maailmankatsomuksia niin uskontoon kuin politiikkaankin liittyen, ystävyys suhteissa tästäkään ei ole haittaa. Oma maailmankuva rikastuu jossain määrin ja keskusteluissa pysyy tietty jännitys, kun toinen ei välttämättä allekirjoita väittämiäni alkuunkaan. Jotain hyvää ajastamme ja sukupolvestamme se ainakin nähdäkseni kertoo.

Ystäviä miettiessä sitä tuntee itsensä aivan käsittämättömän rikkaaksi osa omista ihmisistä on kulkenut mukana yli vuosikymmenen, osasta on tullut läheisiä vasta tuoreemmin. M:n ystävät ja perhe ovat lomittuneet omiini, oppilaitoksissa on kohdannut yllättäviä ihmisiä, joista jotenkin hassusti on tullut läheisempiä. Ainoakin inttikaveri kasvoi todella tärkeäksi ystäväksi (overnight, long time ago, it might be added). Tässä ihmisjoukossa on useammankin uskonnon edustajia, poliittiset näkemykset vaihtelevat sydänyön sinisestä kirkkaimpaan punaiseen, harrastuksiin mahtuu vaikka mitä. Elämässä on ihmisiä, joiden kanssa on joskus jakanut syvän parisuhteen, käynyt läpi eron ja löytänyt uudenlaisen suhteen, M:n vastaavia. On ihmisiä joihin on tutustunut nauraen ja niitä jotka ovat todella käyneet tutuiksi kyynelissä.Kiehtovaa on, että elämässä on myös niitä joihin on vasta tutustumassa.

Perheen ihmisiinkin, jotka on tuntenut lapsuudesta saakka tutustuu aikuisempana uudestaan. Serkuistani ensimmäisenä tutustuin teiniksi selvittyäni Toro-Kuniin, suhde serkkutytöistä vanhempaan on myös saanut uusia sisältöjä viimeisen vuoden aikana, jakamista. Laajeneva perhe kokonaisuudessaan on onnellistava asia, E&L, “vanhemmat”…

Näin helmikuisena päivänä, jossa ei ole mitään sen eriskummallisempaa kuin muissakaan tämän kuun päivissä haluaisin siis sanoa koko perheelle niin vanhalle omalle kuin uudelle aivan yhtä omalle, ystäville, frendeille, “pikku-siskoille”, “isoveljelle”, kavereille ja kylän miehille aika paljon, mutta sanojen paetessa taidan vain kiteyttää siihen samaan vanhaan “kiitos kun olette” ja toivottaa onnea poluillenne missä sitten kuljettekin tietäkää, että ajatukseni kulkevat mukananne.

My life,
my wife,
my happiness,
Our Family.

Forms may wary as the times change, essential will remain.

Happiness

---

That pretty much sums it up, those puzzled may look.

It has been busy.

First of all, there’s big things happening in the Finnish scene as we’re getting a new magazine. Roolipelaaja is a commercial project and I personally have high hopes considering it, maybe finally we get something like the good auld Arcane, a UK-RPG-magazine of good editorial quality, that I’ve been missing for quite a while. It looks promising as the mag is headed by none other than Mikki who is the best possible choise for editor I can think of. Of other people involved at least Merten who I know also happens to have what I consider the right approach both in writing and thought when it comes to RPGs.

Fading Suns forums are down… unpleasant as there for a change were a couple of rather inspiring threads going on. Ok, mainly the movie casting thing as the latest thread on Decadoses seems to have died already. Usually I tend to look at the known worlds rather differently than others, although there are couple of people to whom it would be great run some Dugiverse. Lux is the first that comes to mind and some Germans might get my Decadoses pretty well too.

Dugiverse of Fading Suns is doing rather well too. Mainly because I’ve been playing a lot and as I whip the ideas up while playing this activity does good to the gaming world. M already blogged that we’ve returned to Jez, my favourite campaign. Jez started out as an attempt to get M to believe that playing military characters might be fun. As a way of doing this we started the game with character aged fifteen entering an Officer Candidate School, North of Ottokar’s Boon. A Decados world where any householder level duties (administration, civil services, Corps Diplomatique, Commissions in armed services) pretty much required attending such an institution. Of course it didn’t work out as I planned and after we were through playing the five years of student life, the character was marked and destined for Jakovian agency and was promptly shipped to Severus. Dugiverse Agency is much more structured than the one outlined in the canon material so the thing works so, that people accepted to become intelligence officers study in Jakovian academies on various programmes. Jez spent five years in Jakovgrad due to having being picked out as having potential of becoming a sort of an heir to a very prominent magistrate, Boyar Grigori (Sort of a Mr.Smith name in Decados Hegemony of Dugiverse) aka Mirrorman. Magistrates operate outside the normal structures of the agency as trouble shooters that answer directly to the agency’s head, so it was quite natural for Jez to be required to learn a lot and then they decided that she had aptitude for the Art of Agony…

Through various phases and adventures Jezebel has become sort of a Monster PC of epic proportions. Her life we have played out for a worth of some twenty odd years or a bit more and she is still growing and developing. For a time motherhood suited her, she is delving deep in ancient mysteries, empire spanning cloak and dagger games and of course personal affairs. Most rewarding. Jez as a game and character seems to inspire me more than any of the other games we’ve done and these others have been good as well. Jez’s current multi-layered schemes and mysteries seems to keep us rather well entertained.

Lately we’ve taken an other try on Thana. There’s a new world shaping up, new perspective new kind of views on the cultures already there. Callista is surely a game that we will be returning to. Major NPC’s include an Ex-Sword of Lextiys Decados Baroness, a cabal of psychic Imperial Eye spec.ops, Migtht lords, a charming Mantis leagues assassin and so forth. The interpersonal relationships are very intresting and there is potential for much gaming entertainment in them.

Last weekend we also played our current FS-Group-Campaign. About a year back, after considerable effort on Anni’s part I gave in and decided to give a try to a group thingy. Besides this all of our games have been 1 on 1, but now we accepted somebody new. The setting started as a white castle under green roofs hosting a number of very gifted (cough psi) young people being raised to take their part as Decados nobles. Anni’s character started there, a Sixteen year old, too smart for her own good, quite gifted and blessed with the best friend a girl good wish for, a super-psi-cannon-geek with wit and a good sense of humor. Upbringing might be harsh, but so it usually is with the Decados noble youth as anyone who had read her Marius the Mantis Knight novels would know.

Same time Dariya Decados, a very capable young woman a knight some would say was busy not only in her duties towards her liege a certain baron, but in trying to find out what an earth had happened to her disowned sister (Disowned after having married a Juandaastas noble-obun pair as their concubine) and their little baby girl all assumed dead in an attack to their home and fire that ensued. She had searched a lot, gotten disappointed in the her late sister’s family by “marriage”, contacted all sorts of seedy elements, when she finally found out that the girl had not died, but was held by a certain boyar Ivanoff in a white castle under the green roofs for light knows what hideous purpose. Dariya rushed to the site, schemed her way in as a new fencing instructor for the youths and found out that things were actually worse than she had thought. Not that she would have understood the technosophical breeding program she witnessed or truly understood the Jakovian/genetech operations’s 101 fun and gruesome things to do with young psychers, but she knew that the girl would have to be rescued and from here the game kicked in.

It has been a treat to play/watch the interpersonal relations of these two young women, beutifully potrayed by M and Anni. The game was a running game for a long time, but it has reshaped itself over and over again. It has texture of its own in the growth and seeking of the ladies. Lara’s (Anni’s character) coming to terms with what she is, what the world for real is like and how it receives her and Dasha’s (M) growing, getting to actually know her house and proceeding on her road of chivalry. Their relationships with each other as well as the menagerie of NPCs thrown at their path.

Last sunday’s game introduced a new location, new schemes and new npcs tha played out great. The lame devil of Chobor Chemsky, proved an intresting boyar reinforcing Dasha’s position and selfimage of a knight. Micah, who has been a screaming dervish and now Lara’s “Yoda” was fun play, meek seeming but absolute. There’s certain rustic dark jedi appeal there. Stenka…

My favourite things that I was able to throw at them were Micah and Stenka Razin’s spurs at Dasha. You see, Dasha was knighted to her own astonishment and Lara’s delight, but never received the tokens. Now she got them from the new “liege”. Stenka Razin, Kossack captain knighted as a few surviving heroes of the Siege of Jericho had used them, now they’re Dasha’s and she was glowing.

Both wrote about the game in their blogs, feel free to check them out
This didn’t turn out as coherent as I had hoped for, but more later. As a last item I found great image material for gaming . Looks like some npcs are finally getting faces.

Tally Ho!

Jeez, the input has been intresting, on both windows and then elsewhere. Juho from past still with, Emma, M and anonyms Thank you all for your help. On the Johari you guys surprised me big time and made me feel reaal good about myself. On nohari the feedback has been very valuable. While pondering what you guys have said, I put the process in the back of the head and did a test.

While playing with the Which Fantasy/SciFi Character Are You - test it turned out I am:

Aragorn. Shouldn’t probably get too cocky about this, but it was nice… Now that somebody did Angelique test in this fashion that would claim my humble self as Geoffrey de Peyrac, I’d truly be happy

This is actually quite funny as yesterday I received a mail where the writer saw me both as a chivalric person (Which I’m for anyone’s information not) and as a someone to whom helplesness would appeal to. Though this letter didn’t particularily cheer me up, I couldn’t help but be rather taken with this chivalric bit. I’ve never before been characterised as chivalric. Not by myself and most certainly not by anyone else. My dear wife didn’t fell for this kind of fluffy bit, I guess, and friends have been too close to experience anything like this. As of people who are not friends, they wouldn’t have had even as much chanses.

Though a number of nice characteristics can be seen in your’s truly (Juho, you were much too kind in your estimation…) , chivalric is much too big of a word to use with me. It incorporates such virtues and ideals that I couldn’t hope to live up to them in any case. Besides I don’t have looks for it, if I was riding a white horse, I’d rather likely would be wearing intresting helmet. Sly, Clever scoundrel all seem much more familiar, but I have to admit it felt good.

Then to this other assumption/ belief it was so far off that it left me flabbergasted, astonished even. Helplesness isn’t appealing to me, quite the contrary. Helpless people make me awkward and the characteristic is somewhat disgusting (Drunken people, hysteric people… ,and this is not be read as a person just having a fit of such, but being these kind of things consistently, put me very much ill at ease). Helpless people (on personal level) make me look at them again just to check if they actually wore their victim outfit and then the vicinity for some of my more sinister npc-friends. People who have tried to impress me with helplesness I’ve consistently let down. I have thought this pretty obvious since it doesn’t happen or at least I can’t perceive if someone is trying such a thing. I can’t think of a single person in my social vicinity to whom I’d attribute this description, a single person who would have impressed me with such a thing. I don’t know any helpless people. No, helplesness just doesn’t do it to me, I think intelligence, perceptiveness, wit, being genuinely intrested in my person (let’s face it, in relationships this factor is important) , being able to share some of my important things are pretty much higher in the list of things that appeal to me. Warm, Kind and Caring personalities also seem to make the trick (Juho, G, G’s Husband, Miss Bear… list goes on, just the first few who came to mind) actually these traits seem to be the thing although they are not a requirement. Anyways… just tried to say, your standard DID* is not a D for me. Being a people person, and usually intrested in affairs of my loved ones, friends and aquitances (ie. nosy and curious) and not being devoid of compassion (yeah, if I can I like to make them feel better) I can undestand this misunderstanding, but it is just that a misundestanding.

Well to put it shortly, Thank you for the high compliment of the first part but I still rather subscribe to the description coined by Anu and Mikko several years back, Affable Arsehole, no matter how nice it would be to be seen as a man of chivalry, a gentle man, that is not me and if you (the general you, passive you) expect something else, I’m afraid I’ll be leaving you disappointed if not now then later. I can be a nice guy, but with limited patience and social stamina, I have my limits.

---

* Damsel In Distress

Might be nice, maybe Johari Window will help in achieving it…
Please feel free to go and map me out, this can be done anonymously even if I like knowing who said what. After this I’ll get to see if my selfimage about my person is anything like what you guys are seeing.

[UPDATED: ]
And to give you guys some more fun with this, the reverse ie. weaknesses would be nice too.
You evaluate, then we’ll know.

These nice tools were brought to me, by my lovely wife.

http://www.stopbolkestein.org/

Kraatari kirjoitteli fiksuja kysymyksiä NATO-jäsenyydestä. Kuten tästä kysymysten arviosta voidaan päätellä, niin minulla on melko selkeä kanta tähän asiaan, kuten myös käsitys siitä millaisia vastauksia nuo kysymykset voivat saada.

Perustan kantani ensimmäiseksi historiaan. Milloin Suomi on tässä läntillään toiminut jonkin läntisen suurvallan rajamaana, meillä ei ole mennyt kovinkaan hyvin. Ruotsi ei tästä alueesta ja sen kansan hyvinvoinnista ollut kiinostunut. Riitti, että tässä oli mukava puskuri idän uhkia vastaan, verotettavaa porukkaa ja ensiluokkaista nostoväkeä suurvallan sotiin. Toisessa maailmansodassa ajoimme Saksan Kolmannelle valtakunnalle suurinpiirtein samaa asiaa. Ensin pelinappulana etupiirisopimuksessa ja myöhemmin Neuvostomahtia sitovana asetoverina, jonka toiminnan tuli tietenkin palvella valtakunnan sodankäyntiä parhaalla mahdollisella tavalla kiitoksena tänne saaduista aseista.

Kun Suomen suunnassa on ryhdytty lähentymään länteen päin, niin tuohon lähentymiseen on yleensä liittynyt, sanotaan nyt vaikka ryssäviha, itäisen naapuriimme kohdistuva viha ja halveksunta, usein myös pelko (Kyllä, olen täysin tietoinen siitä, että viha on yleisesti pelon ilmentymä). Länsi ja sen liittolaisuus nähdään mahdollisuutena revanssiin tai ainakin mahdollistamassa vähän reteämmän käyttäytymisen vaikka naapuri suuri onkin. NATO on viime vuosina rakentunut tuollaiseksi äsken mainituksi läntiseksi suurvallaksi. Entiset itä-blokin maat ovat kilvan rientäneet ryhtymään sotilasliiton jäseniksi, pienet naapurimme Viro, Latvia jne. etunenässä. Moskovasta katseltuna tämä on kuulemma alkanut näyttää sille, että NATO rakentaa sotilaallista muuria ja kiristyvää kehää Venäjän ympärille, toimintamalli joka ei nyt ainakaan aivan tavattomasti herätä Kremlin luottamusta sotilasliiton suhteen. Samaten nämä tuoreet NATO-jäsenet esiintyvät melko reippaalla tavalla suurta naapuriaan kohtaan. Rajaselkkauksiakin on tiemmä ollut.

Tällaisille liittolaisille pitäisi siis antaa turvatakuut lähialueella ja samaan aikaan osallistua suureen terrorismin arabien vastaiseen sotaan ja olla turvaamassa Amerikan Yhdysvaltojen hegemonista asemaa…Huolestuttavaa.

Sitten voidaan kysyä ihan suoraan, että mikä on se uhka johon NATO voisi tuoda parannusta ja lisää turvallisuutta. No Venäjähän se tietenkin on. Ruotsi ei ole sotilaallinen uhkatekijä, ensinnä kansankoti omaa melko vakaan poliittisen tilanteen toiseksi Tukholma on kuulemma rannikkotykistön kantamassa, se siitä. Norjan kanssa jaettu maaraja on niin häviävä, että uhkaa on sielläkään vaikea nähdä. Viro, no vitsi vitsinä. Venäjäähän tässä pelätään. Venäjän kanssa voi kuitenkin elää. Rauhassa on eletty jo yli puolivuosisataa. Vaatiihan se toki vähän uhrauksia, ei esimerkiksi ole kauhean hyvä näyttää keskisormea Kremliin päin tai ryhtyä tarjoamaan täkäläiseltä maaperältä lento- tai ohjustukikohtia kolmansille maille (tätä kun voisi pitää vaikka vihamielisenä). Mutta eipä tuollainen liene hyvää naapuruutta missään muuallakaan. Aikaisemmin olemme yrittäneet välillä naapuria vakuuttaakin siitä, että tämän niemen kauttahan ei kukaan tule hyökkimään. Vuoden 39 demonstraation jälkeen tätä on ilmeisesti pidetty ihan uskottavanakin vakuutuksena, premissillä että me itse emme siihen hyökkäykseen myötävaikuta.

NATO-jäsenyys olisi viestinä tuota premissiä melko selkeästi heikentävä tekijä, eikä varmastikaan olisi omiaan parantamaan naapurisuhteita. Suomi ei ole suurvalta, voidaan faktana todeta. Suomalaisena ei ole mitenkään kurjaa elää tämän faktan kanssa, suomalaisena poliitikkona ilmeiseestikin on. NATO ei kansallemme tarjoa mitään positiivista. Uhkat pikemmin kasvavat kuin vähenevät. Poliitikot pääsisivät leikkimään merkittävän maan poliitikkoja, mutta siihen se jäisi. Hinta on mielestäni aika kova, tarjottuihin etuihin nähden. Naapurina pitäisi elää ihmisiksi. Meillä noin maana on se ongelma, että naapurimme on hieman eksentrinen ja välillä äänekäs. Kun Venäjä on aikaisemmin juopunut voiman tunnosta, se on käyttäytynyt kuin naapurin Rane, erityisesti milloin häiriöistä on jouduttu huomauttamaan. Milloin suhteemme naapuriin ovat olleet kunnossa, Rane on saattanyt jeesailla esimerkiksi nostohommissa ja tarjota meille rouvan tekemää pullaa. Milloin me olemme käytöksellämme ärsyttäneet voi Rane ryhtyä varsin ikäväksikin. Ulkopolitiikka on meidän maallemme keskeistä turvallisuuspolitiikkaa. Maana kun emme voi muuttaa, on naapurin kanssa tultava toimeen. Toivottavaa on että vodkan otto pysyy kohtuudessa ja koittaa sovitella milloin erimielisyyttä ilmenee. Venäjällä ei ole mitään erityistä intressiä tähän länttiin, joten ne kysymykset jotka voivat johtaa kahnauksiin ovat joko turvallisuus- tai arvovaltakysymyksiä. Ensimmäiset meidän on naapurin kanssa hoidettava ja toisia emme saisi päästää edes syntymään.

Minä siis vastustan NATO-jäsenyyttä, kannatan sopua ja dialogia. Sotimisesta emme voi toivoakaan hyötyvämme, järjestä sen sijaan paljonkin.

Törmäsin tällaiseen (lisää tietoa täältä, in English). Tarkoituksena on siis EU-direktiivillä määrittää työn tekeminen yhteisön jäsenmaissa uusiksi niin, että työtä säätelee sen EU-maan lainsäädäntö, jossa työnantajalla on kotipaikka pikemmin kuin sen maan, jossa työ varsinaisesti suoritetaan.

Käytönnössä, tämä siis romuttaisi työtätekevän väestönosan turvan Suomessa, työaikaa ja työturvallisuutta koskeva lainsäädäntö kun on täkäläisittäin selkeästi monia muita yhteisön jäsenmaita paremmalla tolalla. Esimerkiksi Brittilän työntekijät ovat velvoitettuja työnantajan niin vaatiessa tekemään selkeästi pidempää päivää peruspalkalla.

Samalla voidaan sanoa hellät jäähyväiset minimipalkalle. Eri maissa kun palkkataso määräytyy erilaisten kustannusrakenteiden mukaan ja jos Liivissä ja Lätissä minimipalkka (mikäli sellainen nyt on ylipäänsä määritetty) on 20 snt. tunnilta, niin siihen on sitten Suomessakin tyytyminen riippumatta varsin erilaisista olosuhteista. Jos joku nyt kuvittelee, että näin ei tapahdu vaikkapa vetoamalla siihen, että töihin ei siihen hintaan kenenkään ole pakko mennä, niin miettiköön uudestaan. Työttömyysturva kun katoaa, mikäli kieltäytyy osoitetusta työpaikasta ja minun on jotenkin vaikea uskoa, että tällaiset “työmahdollisuudet” eivät tulisi moisten osoitettavien työpaikkojen piiriin.

Asiasta pitäisi varmaan metelöidä enemmänkin, siksi pelottava uudistus tämä on. Taidan kirjoittaa MEPeille, ehkäpä muidenkin kannattaisi. Tämä myös pistää miettimään, kuinka paljon EU voi muuttua, ennen kuin ihmisille on annettava uusi valinta siitä haluammeko siihen kuulua ja komission politiikan hyväksyä? Omasta mielestäni se piste meni jo kauan sitten, mutta missäköhän vaiheessa se tulee oikeasti vastaan, en tiedä.