Headspace

Kraatari kirjoitteli fiksuja kysymyksiä NATO-jäsenyydestä. Kuten tästä kysymysten arviosta voidaan päätellä, niin minulla on melko selkeä kanta tähän asiaan, kuten myös käsitys siitä millaisia vastauksia nuo kysymykset voivat saada.

Perustan kantani ensimmäiseksi historiaan. Milloin Suomi on tässä läntillään toiminut jonkin läntisen suurvallan rajamaana, meillä ei ole mennyt kovinkaan hyvin. Ruotsi ei tästä alueesta ja sen kansan hyvinvoinnista ollut kiinostunut. Riitti, että tässä oli mukava puskuri idän uhkia vastaan, verotettavaa porukkaa ja ensiluokkaista nostoväkeä suurvallan sotiin. Toisessa maailmansodassa ajoimme Saksan Kolmannelle valtakunnalle suurinpiirtein samaa asiaa. Ensin pelinappulana etupiirisopimuksessa ja myöhemmin Neuvostomahtia sitovana asetoverina, jonka toiminnan tuli tietenkin palvella valtakunnan sodankäyntiä parhaalla mahdollisella tavalla kiitoksena tänne saaduista aseista.

Kun Suomen suunnassa on ryhdytty lähentymään länteen päin, niin tuohon lähentymiseen on yleensä liittynyt, sanotaan nyt vaikka ryssäviha, itäisen naapuriimme kohdistuva viha ja halveksunta, usein myös pelko (Kyllä, olen täysin tietoinen siitä, että viha on yleisesti pelon ilmentymä). Länsi ja sen liittolaisuus nähdään mahdollisuutena revanssiin tai ainakin mahdollistamassa vähän reteämmän käyttäytymisen vaikka naapuri suuri onkin. NATO on viime vuosina rakentunut tuollaiseksi äsken mainituksi läntiseksi suurvallaksi. Entiset itä-blokin maat ovat kilvan rientäneet ryhtymään sotilasliiton jäseniksi, pienet naapurimme Viro, Latvia jne. etunenässä. Moskovasta katseltuna tämä on kuulemma alkanut näyttää sille, että NATO rakentaa sotilaallista muuria ja kiristyvää kehää Venäjän ympärille, toimintamalli joka ei nyt ainakaan aivan tavattomasti herätä Kremlin luottamusta sotilasliiton suhteen. Samaten nämä tuoreet NATO-jäsenet esiintyvät melko reippaalla tavalla suurta naapuriaan kohtaan. Rajaselkkauksiakin on tiemmä ollut.

Tällaisille liittolaisille pitäisi siis antaa turvatakuut lähialueella ja samaan aikaan osallistua suureen terrorismin arabien vastaiseen sotaan ja olla turvaamassa Amerikan Yhdysvaltojen hegemonista asemaa…Huolestuttavaa.

Sitten voidaan kysyä ihan suoraan, että mikä on se uhka johon NATO voisi tuoda parannusta ja lisää turvallisuutta. No Venäjähän se tietenkin on. Ruotsi ei ole sotilaallinen uhkatekijä, ensinnä kansankoti omaa melko vakaan poliittisen tilanteen toiseksi Tukholma on kuulemma rannikkotykistön kantamassa, se siitä. Norjan kanssa jaettu maaraja on niin häviävä, että uhkaa on sielläkään vaikea nähdä. Viro, no vitsi vitsinä. Venäjäähän tässä pelätään. Venäjän kanssa voi kuitenkin elää. Rauhassa on eletty jo yli puolivuosisataa. Vaatiihan se toki vähän uhrauksia, ei esimerkiksi ole kauhean hyvä näyttää keskisormea Kremliin päin tai ryhtyä tarjoamaan täkäläiseltä maaperältä lento- tai ohjustukikohtia kolmansille maille (tätä kun voisi pitää vaikka vihamielisenä). Mutta eipä tuollainen liene hyvää naapuruutta missään muuallakaan. Aikaisemmin olemme yrittäneet välillä naapuria vakuuttaakin siitä, että tämän niemen kauttahan ei kukaan tule hyökkimään. Vuoden 39 demonstraation jälkeen tätä on ilmeisesti pidetty ihan uskottavanakin vakuutuksena, premissillä että me itse emme siihen hyökkäykseen myötävaikuta.

NATO-jäsenyys olisi viestinä tuota premissiä melko selkeästi heikentävä tekijä, eikä varmastikaan olisi omiaan parantamaan naapurisuhteita. Suomi ei ole suurvalta, voidaan faktana todeta. Suomalaisena ei ole mitenkään kurjaa elää tämän faktan kanssa, suomalaisena poliitikkona ilmeiseestikin on. NATO ei kansallemme tarjoa mitään positiivista. Uhkat pikemmin kasvavat kuin vähenevät. Poliitikot pääsisivät leikkimään merkittävän maan poliitikkoja, mutta siihen se jäisi. Hinta on mielestäni aika kova, tarjottuihin etuihin nähden. Naapurina pitäisi elää ihmisiksi. Meillä noin maana on se ongelma, että naapurimme on hieman eksentrinen ja välillä äänekäs. Kun Venäjä on aikaisemmin juopunut voiman tunnosta, se on käyttäytynyt kuin naapurin Rane, erityisesti milloin häiriöistä on jouduttu huomauttamaan. Milloin suhteemme naapuriin ovat olleet kunnossa, Rane on saattanyt jeesailla esimerkiksi nostohommissa ja tarjota meille rouvan tekemää pullaa. Milloin me olemme käytöksellämme ärsyttäneet voi Rane ryhtyä varsin ikäväksikin. Ulkopolitiikka on meidän maallemme keskeistä turvallisuuspolitiikkaa. Maana kun emme voi muuttaa, on naapurin kanssa tultava toimeen. Toivottavaa on että vodkan otto pysyy kohtuudessa ja koittaa sovitella milloin erimielisyyttä ilmenee. Venäjällä ei ole mitään erityistä intressiä tähän länttiin, joten ne kysymykset jotka voivat johtaa kahnauksiin ovat joko turvallisuus- tai arvovaltakysymyksiä. Ensimmäiset meidän on naapurin kanssa hoidettava ja toisia emme saisi päästää edes syntymään.

Minä siis vastustan NATO-jäsenyyttä, kannatan sopua ja dialogia. Sotimisesta emme voi toivoakaan hyötyvämme, järjestä sen sijaan paljonkin.