Headspace

Olen antanut kirjojen kulua käsissäni, mikä on tietenkin luontaisin toimintamalli silloin kun pitäisi lukea artikkeleita… :p

Tässä vähän aikaa sitten sain loppuun erään kirjallisen matkan. S.Kingin Darktower-eepoksen viimeisetkin rivit jäivät taakse, kun yömyöhällä saatoin loppuun M:ltä joululahjaksi saadun sarnan nimiteoksen osan VII. Matka kesti omalta osaltani 90-luvun puolesta välistä tähän syksyyn, mikä on sentään huomattavasti lyhyempi aika kuin kirjailijalla, joka viihtyi tässä tarinassa 70-luvulta lähtien. Darktower oli jännä kokemus. King kirjoitteli siinä jatkopaloja useampaankin vanhaan tarinaansa ja lisäsi dramatisoitua elämäänsäkin tarinan mausteeksi. Homma ei aivan kantanut loppuun saakka - nimim. antikliimaksi on kiva asia - mutta kokonaisuutena siitä jäi oma ei mitenkään epämiellyttävä jälkimakunsa. On jotenkin hurja tunne saattaa loppuun jokin asia, mikä on omassa elämässä kestänyt vuosikymmenen. Tällaisina hetkinä muistaa kuinka autuaan pitkä aika vuosikymmen onkaan.

Pari ( puolittain pakko-) lainattua kirjaa tuli myös kahlattua. Anni suositteli lämpimästi Pat Conroyn Salaliittoteoriaa, joka osoittautuikin ihan viihdyttäväksi ja opettavaiseksi kuvaelmaksi viimevuosisadan puolivälin ameriikkalaisesta sotilaallisehkosta oppilaitoksesta. Erityisen mukava maku tuli kirjassa oleesta Dixieland-fiiliksestä, joskin veikkaisin että se olisi toiminut paremmin alkukielisenä kuin suomeksi käännettynä. Tähän väliin on pakko todeta, että en erityisesti pidä ensimmäisen persoonan kertojista. Kirja kuin kirja vaikuttaa jossain määrin luotaantyöntävältä, kun ensimmäisellä sivulta paljastuu tarinointimuodoksi “tilitys”. Ensimmäinen persoona tuntuu jotenkin kirjailijan huijaukselta, millä tapaa mm. lähinnä sanomalehtiin shokeeraavia kauhupätkiä kirjoitellut E. Poe sitä käyttikin. Lukijalle luodaan tarinasta todellisempi tuntu, antamalla kirjan henkilön olla tämän kanssa suorassa vuorovaikutuksessa. Mainitusta tyylistä huolimatta Salaliittoteoria oli hyvä kirja, jota voi suositella muillekin.

Sitten oli toinenkin kirja, joka markkinoitiin luettavaksi laittamattomalla lauseella “subi nai halki fantsueuroopan ja pelastaa samalla maailman”. Niin, Jacqueline (kyllä, se kirjoitetaan juurikin noin) Wossnamen Kushiel’s Dart, joka oli kiehtovasta aiheestaan huolimatta kerrassaan piinallista luettavaa. Fantasiamaailma oli itse asiassa kirjaan luotu kohtuullisen hyvin, jopa niin hyvin että itse olin varsin valmis antamaan anteeksi sen tietyn itsetarkoituksellisuuden, joka tässä maailmassa oli havaittavissa (Paikallinen prostituutiolaitos ja sitä tukeva lukijalle varsin kattavasti selvitetty jumaltarusto). Kirosin minäkertojan heti alussa, mutta kirjan edetessä oli täysin selvää, että mikään muu kerronnallinen lähestymistapa ei sitten tähän olisikaan sopinut.

Kirjan päähenkilö Phaedré no Delauney, kun sattuu olemaan kuvottavin tyyppi mihin olen minkään kirjallisen tuotoksen päähenkilönä törmännyt. Vertailukohtina annettakoon tässä murhamiehet Kane ja Arbas Karl Edward Wagnerin Pimeyden Verkoista, sekä Imel Petturi samaisesta opuksesta, jonka merkittävin ansio tarinana, näin sivun mennen sanoen on se, että kirjan varsin sympaattiseessa henkilökavalkadissa ei ole yhtään ns. Goody-Two-Shoes tyyppiä ja teoksen ainoalle viattomalle käy varsin heikosti. Samalla tavalla voidaan mainita Hannibal Lecter Uhrilampaista tai edellä mainitun Synkän tornin Roland revolverimies, joista kumpikaan nyt ei ole erityisen kiva setä, mutta joiden edesottamuksista ja näkemyksistä löytää kumminkin jotain vetoavaa ja sympaattista. Tässä seurassa havainto Phaedrén ylitse muiden käyvästä vastenmielisyydestä voi olla hieman yllättävä, joten sallittakoon että selitän.

Kushiels Dartissa Phaedrén itsekeskeisyys ja sen ilmenemä lähes sosiopaattisena itsekkyytenä ja piittaamattomuutena lähipiirinsä ihmisistä sai tytön vaikuttamaan sietämättömältä. Roland voi uhrata kaiken päämäärälleen Mustalle Tornille, mutta tämä ei tarkoita etteikö Roland olisi tietoinen omista vioistaan tai kykenevä aidosti rakastamaan uhrejaan. Hannibal on tarinoissa, huolimatta tietyistä taipumuksistaan, yleisesti osoittanut lähimmäisen huomioimista ja usen myös kanssaihmistensä kunnioittamista. Phaedrélle kukaan kirjan henkilöistä ei edustanut yhtään mitään, muutoin kun suhteessa häneen itseensä. Kirjoittajaa täytynee kehua siitä, että minämuotoisen tilittäjän ohi näistä muista henkilöistä muodostui kuitenkin selkeitä, kokonaisia ja usein myös kiinostavia henkilöitä, joiden puolesta P:n P:mäinen käytös v:tti. Huolimatta tästä päähenkilön vastenmielisyydestä tuotoksen sai kumminkin kahlattua läpi. Niin kiinostavan maailman kirjailija oli onnistunut luomaan. Valitettavasti päähenkilön tarina tässä maailmassa jäi lähinnä hyväksi tekosyyksi erotiikalle. Suosittelen lämpimästi kaikille masokisteille, jotka voivat joko samaistua päähenkilöön tai sitten kärsiä tästä niin tai näin tuska on taattu .

Muuta viime aikoina luettuksi tullutta on tietokirjapuolella SS:n historiaa nimittäin Robert Lewis Koehlin The SS A History 1919-45, jossa mustapukuista liikettä tarkasteltiin kokonaisuutena lähinnä yhteiskunnan, organisaatioteorian ja faktojen kautta. Äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa toiminnan syistä, sisällöstä ja seurauksista. Tämä tarjosi uuden kulman kansallissosialistiseen liikkeeseen noin laajemminkin. (toimituksellinen huomautus: Kirjan nimi lisätään tähän heti kun se on tarkistettu)

Tietokirjallisuuden puolelta mainittakoon myös uunituore Suomalaisia Vaakunoita, Suomen Heraldisen Seuran reilun vuosikymmenen mittaisen mittavan työsaran tulos, jota voi lämpimästi suositella kaikille heraldiikasta vähänkin kiinostuneille. Kirjan alusta löytyy suomalaisen heraldiikan historian kiteytys, joka on varsin kiehtovaa luettavaa harrastajalle joka ei ole ollut viisikymmentäluvun suurten nimien aikalaisia. Pääosassa on kuitenkin vaakunarekisterin 1356 ensimmäistä tapausta, joissa näkyy melkoinen kirjo suomalaista heraldiikkaa välillä hyvinkin eksoottisissa muodoissa. Kirjan vaakunat on piiretty rekisteripiiroksista uusiksi varsin kauniilla tyylillä, joka mahdollistaa vaakunoiden ei-triviaalin visuaalisen vertailun keskenään. Tämä oli nautinto.