Tänään Irene aka Mogi aka Nenne aka Hengaaja Apsu on ollut maailmassa vuoden. Vuosi sitten aamu koitti aikaisin ja illan hämärryttyä Irene oli maailmassa. Se on ollut melkoinen vuosi. Kaikkihan sen tietävät, että lapsi kasvaa ja kehittyy tässä vaiheessa aivan älytöntä vauhtia, mutta sen tiedostaminen tulee näköjään ainakin omalla kohdallani vasta kokemuksen kautta.
Irene ottaa jo ensiaskeliaan ote taluttajan sormista niin tiukkana, että sormenpäät tummenevat punaisen yli purppuraan. Mt. Daddy on valloitettu monta kertaa ja vaikken aamuihminen olekkaan, niin ne herätykset Nennen kömmittyä sängyn yli ja noustessa nauraen pystyyn heräilevän isän olkapäätä vasten, ne herätykset ovat olleet hienoja. Alkaneessa kesässä ovat jälleen pihlajan kukat tuoksuneet ja olemme nauttineet siitä tuoksusta yhdessä pikku-hurjapään käydessä keinumassa, vauhdin kaipuu tuntuu olevan kova. Usein Irenestä saa olla hirvittävän ylpeä, siitä miten hän saavuttaa pienen ihmisen merkkipaaluja lähes aina nauraen onnellisena uusista havainnoista ja maailmasta saaduista voitoistaan. Välillä Nenne on totaalinen täystuho, joka järjestää kaiken käsiinsä ulottuvan uusiksi, ei suvaitse sitä ettei pääse näppäimistöön käsiksi ja on vielä niin raivostuttavan fiksu ettei kelpuuta muuta kuin sen oikean, koneeseen kytketyn näppiksen. Irtonainen korvike ei kelpaa.
Se tapa millä elämä on järjestynyt uusiksi on ollut valtavan radikaalia, monet asiat jotka ovat olleet aikaisemmin keskeisiä on ollut pakko jättää taka-alalle tai ainakin merkittävästi vähemmälle. Osan kohdalla se on harmittanut, osan kohdalla uusi priorisointi on ollut pelkästään luontevaa ja jopa toivottavaa. Väsymys on pysyvänä olotilana aika hurjaa ja tämän väsymyksen ja ajanpuutteen pelaamisellemme aiheuttama isku on ollut ehkä ikävintä mitä on tapahtunut, joskin vakavuudeltaan merkittävästi vähäisempää kuin mitä rationaalisesti ajatellen olisi voinut pelätä. Vastapainona on sitten saanut nauttia kylpevän, suihkussa roiskivan, leikeistään ilahtuvan, vauhtimadon edesottamuksista. Nenne on vaihtanut unirytmejäänkin jo monta kertaa, sydäntalvella vietimme välillä outoja tuokioita aamun pienillä tunneilla, kun lasta ei vain nukuttanut. Huumorintaju on meillä kaikilla kestänyt kohtuullisen hyvin. On ollut kokemuksia joita ei haluaisi toistaa, pienen kuumepotilaan olon kohentaminen tänä keväänä kun hän oli niin voipuneena sylissä että hengityskin näytti jo ponnistukselta. Sen läpi eläminen on tietenkin vanhempana kasvamista, joka kuuluu elämään, mutta voi kuinka mielellään sen jättäisikään väliin. Toisaalta samalla on saanut nähdä lapsen vaipuvan lähes nirvanaan äitinsä hyväilyissä, heidän yhteiset naurun hetkensä ja lähes pakahduttava onnen tunne joka noiden hetkien todistamisesta seuraa.
Hassua ylpeyden tunnetta voi isälle hetkittäin seurata myös omituisista asioista. Minusta on jotenkin kummallisella tavalla tyydyttävää se, että Nenne on samanlainen aamun unikeko kuin isänsäkin, vaikka se tarkoittaa sitä että illat ovat hetkittäin kamalia. Samaten katselin pari iltaa sitten, miten neiti purki lelukassinsa(lelujen primaari sälytyspaikka) olohuoneessa, takavasemmalle viskellen lähes tasaiseksi kerrokseksi olohuoneen lattialle, levälleen ja kaikki helposti saataville. Olisin toki toivonut tyttäreni perineen ehkä hieman enemmän äitinsä rakkautta siisteyteen ja järjestykseen, mutta siinä oli jotain niin kovin tutun näköistä joka pakostakin pisti hymyilemään. Onnea on isä saanut myös yhteisissä leikeissä, me leikimme autolla. Ajan kippiauton Nennen luo, hän lastaa siihen kuorman, auto ajaa pienen kierroksen ja kippaa kuorman Nennen eteen ja tätä toistetaan myriadina iteraationa lapsen huokaillessa onnellinen hymy huulillaan.
On hurjaa katsoa miten miniatyyrikokoinen poikasemme, alun murmelivaiheen jälkeen on kasvanut jo aika isoksi tytöksi. Pituutta on kertynyt 72cm ja painoa reilusti yli kahdeksan kiloa. Liikkuminen sujuu, sormissa on jo aika paljon näppäryyttä ja tytär kommunikoi jo kanssamme kohtuullisen sujuvasti vaikka edelleen sanattomasti.
Elämä muuttuu tietenkin koko aika. Nenne kasvaa ja kehittyy jatkuvasti ja nyt meillä ovat olosuhteetkin taas vaihtumassa. Nenne saa heinäkuusta alkaen Mumminsa Tampereelle, odotan sitä että he ehtivät tutustua paremmin, yhteisen ajan voisi uskoa olevan molemmille mieleen. Ja kun he tottuvat toisiinsa, saanevat vanhemmatkin hieman enemmän keskinäistä aikaa. Nenne on siis edelleen hieman hidas syttymään ihmisiin ja vaatii useimmiten oman aikansa totutella, niin että uudet ihmiset vain pörräävät jossain soveliaalla etäisyydellä. Hän on pitänyt tämän linjan lähes alusta asti, eli kyseessä lienee aito luonteenpiirre. Tämän hankaluudesta huolimatta, olen sittenkin siitä liian ylpeä. Omat rajat tulevat toivottavasti olemaan Nennen turvana kun hän siirtyy isojen ihmisten maailmaan ja rajojen ulkopuolelta tulevalta ilkeilyltä toivon hänen jo tämän piirteen johdosta olevan paremmassa turvassa kuin monet muut.
Tuo vanhempien ajan vaje lienee haastavin ja rasittavin osa elämäämme. Minä haluaisin antaa heille molemmille niin paljon ja usein päädyn antamaan ajastani liian vähän, mutta ehkä kuitenkin riittävästi. Tänä aamuna sain antaa hieman enemmän, koska Nennellä oli syntymäpäivänsä kunniaksi ensimmäinen hammaslääkäriaika, oli meillä yhteinen aamu nauravan tyttäreni kanssa. M oletti sen olleen Nennelle, special treat, ja hieman syyllisesti haluaisin itsekin tähän uskoa. On hienoa olla merkittävä Nennelle, läheinen ja kelpo syli myöhemmin toivoakseni myös luotettava ja turvallinen keskustelukumppani pienemme siirtyessa käsitteiden ja kysymysten maailmaan.
Uskon molempien tietävän tässä vaihessa sen olennaisimman, Irene tietää että isi rakastaa ja M tietää saman niin omalla kuin lapsemmekin kohdalla aloittaessamme toisen vuotemme kolmihenkisenä perheenä.
