Headspace

Naapurustossa mesotaan tyylillä ja tänään vieläpä isommasta aiheesta. Käsi pystyyn joka on eri mieltä, nyt kaikki yhdessä “KÄÄK KÄKÄÄK KÄÄK!”
Samasta kysymyksestä asiaa jauhetaan tietenkin monessa muussakin paikassa, mm. täällä.

’nuff said… management hrmph.

Välillä sitä on sitten intuitio-toimijalla hippasen hauska olo. Nykyisen työpaikan lopun merkit ovat olleet näkyvissä pitkään, mutta jotenkin ei vain saanut aikaiseksi hakea duunia, ennen kuin se osui kohdalle. Työpaikkailmoitus, johon nähdäkseni olisi ihan yhtä hyvin kuin se mitä siihen oli kirjoitettu (javalla koodattavaa terveydenhuollon softaa) laittaa, “Dugille suuniteltu duuni“. Vaikutelma vain vahvistui kun sinne soitti perään, vaikka samalla sanottiinkin, että tekijää etsittiin oikeastaan Helsinkiin, mutta tämä ei kohdallani olisi kynnyskysymys.
Hakemusta kehiin ja kohtuullisen ajan perästä puhelimella tiedustelin asian etenemistä. Tuo soitto muuttui puolen tunnin puhelinhaastatteluksi, jonka päätteeksi kutsuttiin Mansesterista Helsinkiin haastateltavaksi. Stadissa myöhäisehköä perjantai-iltapäivää käytettiin kahden projektivastuullisen ja yhden HR-ihmisen kanssa kaksi tuntia putkeen, lopputuloksena soveltuvuustestit. Soveltuvuustesteistä tuli kivaa palautetta, viiden tunnin jännän leikkihetken ja konsulttihaastattelun perusteella ja siitä lähtien meikku on venannut.
Ei tarvitse venata enää. Lopputulemana kun oli, että haetussa kuviossa tiimityö olisi sen verran tiivistä, että suuniteltu kuvio, jossa meikku tekisi pääsääntönä töitä tässä kaupungissa skype/puhelin/maili/wiki -yhteydessä muihin, mutta ramppaisi vähintään kerran viikossa H:gissä tiimihommissa, ei nyt vain tulisi onnistumaan.

Jot silleen… oli kuulemma “käännetty ja väännety, tätä asiaa”. Ainakin toisessa päässä oltiin selvästi pahoillaan päätöksestä ja olen nyt sen lafkan avoin hakija. Olisi kyllä tavallaan kiva tietää, mikä merkitys oli sillä konsulttiraportin “…ei aamuihminen, joskin ymmärtää että tiimin tulisi työn onnistumiseksi työskennellä samaan aikaan” - heitolla. Lafkassa kun oli pyhä periaate, että töissä on oltava viimeistään ysiltä. No, aivan sama! Nyt otan suunnan kiskalle kokeilemaan, josko irtoaisi 4,5Megahynää rahoittamaan vapaan tutkijan ja roolipelikirjoittajan nupullaan olevaa uraa.

M bought a bracelet, pretty one, and asked me to help it on. Being a nice hubby I am I said of course and started to settle it on even though settling those things requires lots of dexterity and makes my fingers feel huge and clumsy. It had one of those tiny ring type locks, where you pull knob counter clockwise, push rings together inside one another and let it close by itself. It didn’t. I thought that maybe it was one of the springles kind and tried to close it by pushing the lock knob backwards. It was so tiny that I had to use nail, wouldn’t have settled against my enormous finger and what happens. The knob said snap, the spring said sproing and then there were tears in her eyes as I broke her nice new piece.

I can fix it, but it took a darn more fixing to make my luv feel better that it’s going to require fixing the bracelet in question. I bought the new lock (and its nine best friends) first thing this morning. Tonight when I get home, the bracelets coming together as a functional piece. I’ve told myself that it really wasn’t my fault. That the thing didn’t break down because it was so delicate and I’m so clumsy, but because the bloody lock piece was faulty to begin with. The locking piece got stuck with the spring and all that. As I got my beloved settled and the evening turned all the better I abandoned plans of revenging myself writing upset complaint to the maker of the piece as a) These pieces sometimes are faulty and you can’t tell even when installing and so it wasn’t her fault b) making her feel bad wouldn’t be fair anyway.

Funnily, with all the mondays that have happened lately the last night felt the worst. It some how topped even the stuck start-lock of our car and umpteen other things. Go figure. Fixing it tonight and adding the extra rings M asked…

Olen antanut kirjojen kulua käsissäni, mikä on tietenkin luontaisin toimintamalli silloin kun pitäisi lukea artikkeleita… :p

Tässä vähän aikaa sitten sain loppuun erään kirjallisen matkan. S.Kingin Darktower-eepoksen viimeisetkin rivit jäivät taakse, kun yömyöhällä saatoin loppuun M:ltä joululahjaksi saadun sarnan nimiteoksen osan VII. Matka kesti omalta osaltani 90-luvun puolesta välistä tähän syksyyn, mikä on sentään huomattavasti lyhyempi aika kuin kirjailijalla, joka viihtyi tässä tarinassa 70-luvulta lähtien. Darktower oli jännä kokemus. King kirjoitteli siinä jatkopaloja useampaankin vanhaan tarinaansa ja lisäsi dramatisoitua elämäänsäkin tarinan mausteeksi. Homma ei aivan kantanut loppuun saakka - nimim. antikliimaksi on kiva asia - mutta kokonaisuutena siitä jäi oma ei mitenkään epämiellyttävä jälkimakunsa. On jotenkin hurja tunne saattaa loppuun jokin asia, mikä on omassa elämässä kestänyt vuosikymmenen. Tällaisina hetkinä muistaa kuinka autuaan pitkä aika vuosikymmen onkaan.

Pari ( puolittain pakko-) lainattua kirjaa tuli myös kahlattua. Anni suositteli lämpimästi Pat Conroyn Salaliittoteoriaa, joka osoittautuikin ihan viihdyttäväksi ja opettavaiseksi kuvaelmaksi viimevuosisadan puolivälin ameriikkalaisesta sotilaallisehkosta oppilaitoksesta. Erityisen mukava maku tuli kirjassa oleesta Dixieland-fiiliksestä, joskin veikkaisin että se olisi toiminut paremmin alkukielisenä kuin suomeksi käännettynä. Tähän väliin on pakko todeta, että en erityisesti pidä ensimmäisen persoonan kertojista. Kirja kuin kirja vaikuttaa jossain määrin luotaantyöntävältä, kun ensimmäisellä sivulta paljastuu tarinointimuodoksi “tilitys”. Ensimmäinen persoona tuntuu jotenkin kirjailijan huijaukselta, millä tapaa mm. lähinnä sanomalehtiin shokeeraavia kauhupätkiä kirjoitellut E. Poe sitä käyttikin. Lukijalle luodaan tarinasta todellisempi tuntu, antamalla kirjan henkilön olla tämän kanssa suorassa vuorovaikutuksessa. Mainitusta tyylistä huolimatta Salaliittoteoria oli hyvä kirja, jota voi suositella muillekin.

Sitten oli toinenkin kirja, joka markkinoitiin luettavaksi laittamattomalla lauseella “subi nai halki fantsueuroopan ja pelastaa samalla maailman”. Niin, Jacqueline (kyllä, se kirjoitetaan juurikin noin) Wossnamen Kushiel’s Dart, joka oli kiehtovasta aiheestaan huolimatta kerrassaan piinallista luettavaa. Fantasiamaailma oli itse asiassa kirjaan luotu kohtuullisen hyvin, jopa niin hyvin että itse olin varsin valmis antamaan anteeksi sen tietyn itsetarkoituksellisuuden, joka tässä maailmassa oli havaittavissa (Paikallinen prostituutiolaitos ja sitä tukeva lukijalle varsin kattavasti selvitetty jumaltarusto). Kirosin minäkertojan heti alussa, mutta kirjan edetessä oli täysin selvää, että mikään muu kerronnallinen lähestymistapa ei sitten tähän olisikaan sopinut.

Kirjan päähenkilö Phaedré no Delauney, kun sattuu olemaan kuvottavin tyyppi mihin olen minkään kirjallisen tuotoksen päähenkilönä törmännyt. Vertailukohtina annettakoon tässä murhamiehet Kane ja Arbas Karl Edward Wagnerin Pimeyden Verkoista, sekä Imel Petturi samaisesta opuksesta, jonka merkittävin ansio tarinana, näin sivun mennen sanoen on se, että kirjan varsin sympaattiseessa henkilökavalkadissa ei ole yhtään ns. Goody-Two-Shoes tyyppiä ja teoksen ainoalle viattomalle käy varsin heikosti. Samalla tavalla voidaan mainita Hannibal Lecter Uhrilampaista tai edellä mainitun Synkän tornin Roland revolverimies, joista kumpikaan nyt ei ole erityisen kiva setä, mutta joiden edesottamuksista ja näkemyksistä löytää kumminkin jotain vetoavaa ja sympaattista. Tässä seurassa havainto Phaedrén ylitse muiden käyvästä vastenmielisyydestä voi olla hieman yllättävä, joten sallittakoon että selitän.

Kushiels Dartissa Phaedrén itsekeskeisyys ja sen ilmenemä lähes sosiopaattisena itsekkyytenä ja piittaamattomuutena lähipiirinsä ihmisistä sai tytön vaikuttamaan sietämättömältä. Roland voi uhrata kaiken päämäärälleen Mustalle Tornille, mutta tämä ei tarkoita etteikö Roland olisi tietoinen omista vioistaan tai kykenevä aidosti rakastamaan uhrejaan. Hannibal on tarinoissa, huolimatta tietyistä taipumuksistaan, yleisesti osoittanut lähimmäisen huomioimista ja usen myös kanssaihmistensä kunnioittamista. Phaedrélle kukaan kirjan henkilöistä ei edustanut yhtään mitään, muutoin kun suhteessa häneen itseensä. Kirjoittajaa täytynee kehua siitä, että minämuotoisen tilittäjän ohi näistä muista henkilöistä muodostui kuitenkin selkeitä, kokonaisia ja usein myös kiinostavia henkilöitä, joiden puolesta P:n P:mäinen käytös v:tti. Huolimatta tästä päähenkilön vastenmielisyydestä tuotoksen sai kumminkin kahlattua läpi. Niin kiinostavan maailman kirjailija oli onnistunut luomaan. Valitettavasti päähenkilön tarina tässä maailmassa jäi lähinnä hyväksi tekosyyksi erotiikalle. Suosittelen lämpimästi kaikille masokisteille, jotka voivat joko samaistua päähenkilöön tai sitten kärsiä tästä niin tai näin tuska on taattu .

Muuta viime aikoina luettuksi tullutta on tietokirjapuolella SS:n historiaa nimittäin Robert Lewis Koehlin The SS A History 1919-45, jossa mustapukuista liikettä tarkasteltiin kokonaisuutena lähinnä yhteiskunnan, organisaatioteorian ja faktojen kautta. Äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa toiminnan syistä, sisällöstä ja seurauksista. Tämä tarjosi uuden kulman kansallissosialistiseen liikkeeseen noin laajemminkin. (toimituksellinen huomautus: Kirjan nimi lisätään tähän heti kun se on tarkistettu)

Tietokirjallisuuden puolelta mainittakoon myös uunituore Suomalaisia Vaakunoita, Suomen Heraldisen Seuran reilun vuosikymmenen mittaisen mittavan työsaran tulos, jota voi lämpimästi suositella kaikille heraldiikasta vähänkin kiinostuneille. Kirjan alusta löytyy suomalaisen heraldiikan historian kiteytys, joka on varsin kiehtovaa luettavaa harrastajalle joka ei ole ollut viisikymmentäluvun suurten nimien aikalaisia. Pääosassa on kuitenkin vaakunarekisterin 1356 ensimmäistä tapausta, joissa näkyy melkoinen kirjo suomalaista heraldiikkaa välillä hyvinkin eksoottisissa muodoissa. Kirjan vaakunat on piiretty rekisteripiiroksista uusiksi varsin kauniilla tyylillä, joka mahdollistaa vaakunoiden ei-triviaalin visuaalisen vertailun keskenään. Tämä oli nautinto.

For this analysis is making way too much sense. Last year I bet that the war will begin 2006, close and most likely prior to the opening of the Iranian Oil Bourse (ok, I do admit to see, why in Washington this act may be interpreted as hostile and a declaration of war) and now the date is drawing close and looking at the media tells me, my odds are disgustingly good.

There’s also an intresting article on how it will go. So my friends, anyone like to second guess? Perhaps make some of your own scenarios on how it will be, when the war starts?

Luin juuri kotipaikan tapahtumia seuraavasta blogista huonon uutisen. Eija-Tellervo oli havainnut, että eräs suosikkipaikoistani kotikaupungissa halutaan hävittää.

Sorsapuisto on olennainen osa Tamperetta, paikka on kaunis niin kesällä kuin talvellakin, muodostaa olennaista kaupunkikuvaa ja on ihan jumalattoman oivaltava (Ulkopaikkakuntalaisille: Sorsapuiston lammikolla asustaa kesä-aikaan tuetusti iso nippu erilaisia vesilintuja ja viereisissä häkeissä majailee sitten vähemmän vedellisiä tirpusia kuten maatiaskanoja, kukkoja ja riikinkukkoja talvella lammelle voi ilmeisesti mennä luistelemaan). Viime kesänä siellä tuntui jatkuvasti olevan jotain toimintaa, tai-chi ryhmiä, tyypillisempää jumppaa, auringonottoa, lasten ulkoilutusta, koirien ulkoilutusta jne.

Jos tästä kylästä halutaan tehdä jonkinlaista kulttuuripääkaupunkia, niin on kyllä aivan perseestä revitty ajatus, korvata palanen keskeistä kaupunkikulttuuria sellaisella kamalla, mitä meillä on täällä jo enemmänkin Kiakkohallilla. On aivan turha puhua monitoimihallista, kun vieressä on konferenssi- ja konserttikäyttöön hyvin soveltuva Tampere-talo, Tampereen yliopiston tiloja jne. kiakostahan tässä taas on kysymys.

Mitä luisteluun tulee, niin Sorsapuistossa voi talvisaikaan luistella lammenjäällä, mikä on ihan erilainen kokemus, kuin mennä joidenkin hemmetin halogeenilamppujen alle, jos nyt sattuu pääsemään. Sorsapuisto on sellaista kaupunkilaisuutta mitä tarvitaan, Sorsapuisto on hyvä ja sen maisemat ovat pehmentäneet useammankin aamun yliopistolla, uskoakseni luovat mielihyvää muillekin kaupunkilaisille.

Sony näyttää nyt ihan oikeasti yhdessä kumppaninsa kanssa päättäneen, että ihmisten koneisiin on päästävä. Viimeisin kehitelmä on siis sen kohutun rootkitin uninstalleri, joka ryhtyy näppäräksi takaportiksi käyttäjän koneeseen.

ActiveX-komponentti, joka sallii koodin suorituksen etäältä, on huomattavan tehokas työkalu kenelle tahansa tummista hatuista tykkäävälle ja se, että sitä levitetään laajamittaisesti Sonyn resursseilla tekee siitä aivan loistavan, noin keskiverto Malware-miehen mielestä. Tietoturvaa olen itse opiskellut yhden syventävän verran, mutta jo niillä opeilla nähdään suoraan, että joko tässä ei softankehittäjällä ole hajuakaan siitä, miten tehdään käyttäjien koneisiin liittyviä softia, varsinkaan sellaisia joilla niitä käpistellään ulkoapäin tai sitten tässä on ihan suoraan pahantahtoinen tarkoitus, tätä jälkimmäistä näkökantaa kyllä ihan kivasti tukeekin Sonyn Thomas Hesse, nimisen dirikan antama lausunto.

“Most people, I think, don’t even know what a rootkit is, so why should they care about it?”

Vapaasti käänettynä

“Useimmat ihmiset eivät luullakseni edes tiedä mitä rootkitit ovat, miksi heidän tulisi siis kiinnittää niihin mitään huomiota? “

Koska et tunne tätä uhkaa, ei sinun pidä siitä välittää. Älä mieti mitä me tässä teemme sinulle, ei se ole mitään pahaa. Eihän sua nyt oikeasti haittaa jos me vähän lainataan sun konetta, voidaan hei luvata et sä et huomaa yhtään mitään ongelmaa. Harvoinpa malwaren tekijöillä tai levittäjillä on ollut tällaista rönttiä, röyhkeyttä suorastaan. Liekö tämä ihan ensimmäinen kerta, saattaapi olla koska useimmat näistä kriminaaleista on kiinnisaataessa saatettu sen leivättömän pöydän eteen.

Sitten tässä samalla selvisi, että se toinen Sonyn käyttämä suojaus MediaMax sijoittaa käyttäjän suostumuksesta huolimatta tiedostoja koneelle(12 Megaa)+ CD-Aseman ajurin, (yrittää) ottaa yhteyttä palvelimelle Internetissä ja on muutenkin silleen kivan reilukerholainen ohjelma. Sonyn versio on erityisempi sillä tavalla, että siinä ei tule mitään poisto-ohjelmaa. Haiseekos tämä jonkun muunkin nenuun jo vähitellen siltä, että Sonyn strategiaan kuuluu pyrkiä hallinnoimaan asiakkaidensa koneita, näihin vihamielisesti suhtautuen?

Ohjeeksi siis kaikille. Tässä on nyt monessa kohtaa tullut selväksi, että SonyBMG toimii kumppaninsa kanssa hyvin vihamielisellä tavalla, levittää Malwarea ja valehtelee jatkuvasti käyttäjille, kaupittelemiensa tuotteiden aiheuttamista ratkaisuista. Dugi-sedän suositus on nyt ensisijaisesti pidättäytyä kaikesta liiketoiminnasta tämän vähintään arveluttavin keinoin toimivan hämäräperäisen puljun kanssa ja tilannetta seurattaessa suosittelen ettei kukaan edes harkitse uskovansa mitään mitä Sonyn edustajat sanovat tai kirjoittavat, ellei kysessä ole valaehtoinen lausunto ja tällöinkin siihen tulee suhtautua erityisellä ennakkoluulolla ja varauksella.

Tätä katsellessa tuntuu siltä, että joku oli vähän masinoinut erästä Katastrofia kulttuuriministeriksi ja tämän alaisia, on meinaan silleen aika kivasti tälle jollekulle sopiva laki. Muutakohan eräs Perniöläinen koulurakennus tässä nimeään, niin että sponsorikin tulisi huomioiduksi, men ja tiedä. Asiaa voinee aprikoida, mutta jos nyt kumminkin halutaan auttaa, niin koittakaapas ihmiset keksiä kiva talon nimi, jossa sponsorointi näkyisi. Kommenttipalsta on teidän ja parhaan saatan jopa palkita.